Eräänä päivänä kävelimme ystäväni kanssa Töölönlahdella.
Lumessa oli jäätynyt kala.
Näytti kuolleelta.
Käänsin kalan toiseeen asentoon kuvatakseni sitä.
Yhtäkkiä sen etuevä nousi ylös ja alkoi vipattaa. Ajattelin sen johtuvan tuulenvireestä (tosin oli tyyntä), mutta ystäväni oli heti sitä mieltä, että kala oli elossa. Sitten kalan koko keho alkoi nykiä. Oli minunkin pakko uskoa sen elossaoloon. Kamalaa! Kala-parka kituu!
Sen evä vipatti kuin huutaen: "Auttakaa minua".
Mutta miten auttaa kituvaa kalaa?
Yritimme antaa ensiapua: Kokeilimme sen toipumista
laittamalla se pilkkireiästä veteen.
Mutta kala ei liikkunut.
Kunnes jään pinnalle alkoi tulla kuplia, kala hengitti!
Mutta mitään muuta liikettä ei edelleenkään tapahtunut.
Oli otettava kovat keinot käyttöön. Kituva kala oli tapettava.
Ystäväni otti reippaasti ohjakset käsiinsä.
Hän otti jäältä hillittömän kokoisen jäämurikan ja iski sillä kalaa täysin voimin.
Minua otti sydämestä.
... Ja varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerran.
Kala vuoti verta ja sen sisälmykset purskahtelivat ulos.
"Kai se on nyt varmasti kuollut?" minä emmin.
Toivottavasti kala sai rauhan sekä ruumiilleen että sielulleen.
Jatkoimme matkaamme. Hetken kuluttua lokki lensi ohitsemme.
Kenties se haki kalaisan saaliin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti